Sienisoppaa ja korkokenkiä

Pietari teki vaikutuksen. Jos palauttaa mieleensä Helsingin keskustan komeimmat  kivitalot ja kertoo tuhannella, niin saa osviittaa kaupungin arkkitehtonisesta vaikuttavuudesta ja koosta. Pietari on rakennettu saarten päälle ja toinen upea kaupungin ulkoasuun liittyvä tekijä olivakin nuo monet isommat ja pienemmät sillat, kullattuja sipulikupoleja unohtamatta. Mutta Pietarissa oli toinenkin resuisempi puolensa, joka yhtälailla teki vaikutuksen. Nimittäin osa noista hienoista taloista oli niin huonossa kunnossa, että näytti siltä kuin ne voisivat romahtaa hetkellä millä hyvänsä. Kovaa vauhtia niistä osaa toki kunnostettiin, mutta kaupunki on niin jättimäinen (5 miljoonaa asukasta), ettei kaikkialle millään ehdi.
Hieno mahdollisuus oli päästä myös tutustumaan yhteen Pietarin lähiöistä. Ylellisyys ja kultakupolit olivat kaukana siitä todellisuudesta. Oheisissa kuvissa näkyy myös lähiössä sijainnut koulu, jossa kävimme vierailulla. Siellä pääsimme jotenkin niin lähelle sikäläisten nuorten arkea kun vain voi päästä. Spontaani jalkapallomatsikin otettiin meikäläisten ja heikäläisten välillä jumppasalissa, joka minusta oli myös jotenkin niin Venäläinen/Neuvostoliittolainen - siitä kuva myös ohessa.
Onneksi en ollut reissussa yksin vaan työporukan kanssa, sillä ilman Venäjän kielen taitoa pärjääminen olisi ollut hankalaa. Nimittäin tapa hoitaa asioita oli perin erilainen kun meillä suomalaisessa kulttuurissa: jotta saimme esimerkiksi Venäläisen taiteen museossa takkimme naulakkoon, piti ensin käydä aikamoiset kovasanaiset neuvottelut narikanvartijan kanssa, että sopiiko se. Ja itseasiassa jo mennessä junavaunussa teen saaminen riippui siitä, että sopiko se kokille juuri sillä hetkellä. Eivätkä nämä ole ainoita esimerkkejä tuosta kommunikaatiokulttuurista - kaikesta piti vääntää. Ja ilman kielitaitoa se olisi ollut aika hankalaa. Mutta toki asiat sitten järjestyivät kun niistä päästiin yksimielisyyteen.

Mutta se pukeutuminen. Minusta Venäläiset naiset olivat hyvin kauniita, huoliteltuja ja naisellisia vartalonmyötäisine vaatteineen ja korostettuine vyötäröineen. Stereotyyppisestikin ihan kaikki (näin ehkä yhdet tossut tytöllä) kävelivät korkokengissä. Kontrasti omaan tuhruiseen huulipunattomaan jättitakkiseen converseminääni oli valtava. Siellä pitää (ja saa?) olla nainen. Sellainen trenditietoisuus näkyi minusta enempi miesten pukeutumisessa ja hiustyyleissä.

Ruuasta vielä sananen: kasvissyöjän pääasiallinen ravinto matkalla olivat sienikeitto ja suolakurkut sekä satunnaiset pihvin oheislisäkkeet. Mutta kyllä niillä pärjäsi ihan oivallisesti - ja jäipähän tilaa Venäläiselle suklaalle, joka oli todella makoisaa ja kauniisti pakattua. Suklaan lisäksi kannoin kotiin muutaman suloisen minimaatuskan.

Kevät pyörillä

On aika kaivautua piitkän lumisen talven jäljiltä kellariin pyörävarastoon ja nostaa rakas kaksipyöräinen taas päivänvaloon. Poikani on jo pyöräillyt pari viikkoa (aivan liian pienellä - jestas kun ne kasvaa) omalla vauhtikiiturillaan, mutta omani on vielä tältä keväältä korkkaamatta. Edellinen pyöräni varastettiin kotipihaltani (vihastun vieläkin kun ajattelen, miten vanhaa Kombimaxiani on mahdettu kohdella kaltoin, jotta sen lukot saatiin auki) ja vihdoin viime kesänä uskaltauduin parin vuoden renkaattoman kauden jälkeen hankkimaan uuden käytetyn, juuri sopivasti mustavalkoiseksi maalatun Jopon. Se on tuossa toisiksi alimmaisessa kuvassa.

Ystäväni vinkkasi uuden pyöräni hankinnan tienoilla viime vuonna minulle mitä mainioimman katumuoti/pyörätyylisivuston www.copenhagencyclechic.com. Kantsii tutustua. Erityismaininta mitä hauskimmista lastenkuljetusmenetelmistä! Kaikki kuvat siis ensinmainitulta sivustolta.

Hieman erilainen viikko

On taas uuden viikon aloituksen aika. Tavallisen viikon rikkoo torstainen lähtöni Pietariin työmatkalle. Jännää, sillä en ole siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Siksi en myöskään yhtään tiedä, mitä odottaa. Porsliinia, karvahattuja, koreita naisia?
Kulttuuria, kiertoajeluita ja tutustumista paikallisiin on luvassa, mutta kovasti kiinnostaa myös se, onko sikäläinen katumuoti kopio täkäläisestä, vai olisiko Pietarin katukuvassa säilynyt jotakin vain Venäläiseen kulttuuriin kuuluvia elementtejä.. mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Yllä oleva kuva on Moskovan katumuotisivustolta. Minusta siinä on jotakin kovin Venäläistä.

Kuva http://mskstreetfashion.ru

Monen sadan säästö

Perinteikkäät Capen ystävämyynnit tuottivat eilen melkoisen pettymyksen. Sieltä on yleensä saanut edullisesti juuri Twenty8Twelven takkeja. Nytpä ei saanut. Onkohan niin, ettei mikään putiikki meillä enää myy ko. merkkiä eikä näytekappaleitakaan näin ollen tule myyntiin laisinkaan. Pöh. No, en ois halunnutkaan vastatyhjentyneisiin kaappeihini ihan heti fyllningiä. Ja säästinpä aikamoisen tukun rahaa.
Ystishengailu kruunattiin kumminkin italialaisella jäätelöllä ja vapaamuotoisella kaupunkikoukkauksella, joka toi kotiin viimeksi sieltä kutittelemaan jääneen Mini for Many-mekon. Se on täy-del-li-nen työvaate; taskut ja mahtavan tuhdinoloinen kangas tietävät sille pitkää käyttöikää. Ja tuo etunapitus jotenkin vaan sopii nauhakenkien kanssa niin passelisti yhteen.
Tylsää vaiko eikö?

Lempilamppu

Kevät on täällä ja valoa on välillä vähän liiankin kanssa. Silti iltaisin sytytän pikkulamput tuomaan tunnelmaa ja lämpöä illan viileyteen. Tässä uusin lampuistani: kadulta löytynyt ysi. Sen sisälle sopi näppärästi vanhan ikealampun pidike ja sen tuoma valo on täydellisen kellertävän pehmeä.

Kirpputorikokemus ja mekkomenneisyyden välähdys

Viikonloppu on hurahtanut vauhdilla perheen ja ystävien kanssa puuhaillen. Eilisillan pakkailin melkoisella kiihkolla kirpputorikamoja myyntiä varten. Ja voi että kun nolotti, kun käyttämättömiä mekkoja oli tunnissa kaivautunut kaapista ulos jättisuuren matkalaukullisen verran. Onneksi kyse on sentään aika pitkän aikavälin kertymästä.
Tämänaamuisen kirpparoinnin tuloksena opin, että jos haluaa todella löytää jotain, on paikalla oltava mieluummin jo ennen aukeamisaikaa eli yhdeksää. Nimittäin kaikki herkut meidänkin myyntipöydältämme katosivat ensimmäisen tunnin aikana, parhaimmat jopa jo ennen yhdeksää: sitä myötä kun niitä laukusta kaivoi. Selkeitä ammattilaisia nuo toimineet neitoset - kun näytti siltä että tyyli mätsää omaan, keräiltiin samalta pöydältä useampi kassillinen tavaraa. Periaatteessa myyntisessio oli siis ohi jo parissa tunnissa ja rupesimmekin ystäväni kanssa tekemään lähtöä jo puolenpäivän jälkeen eli silloin, kun yleensä itse rantaudun aamiaispöydältä kirpputoritarjontaa sihtaamaan.

Kaappieni nurkkia kaivellessa löytyi sieltä myös pala hyvin varhaista lapsuuttani ja omaa pukeutumishistoriaani: alushame, joka oli välttämättä saatava aina päiväkodissa torkkuaikaan päälle.

Lipasto ja mahdollinen ähky

Ah, mikä esteettinen supernautinto olikaan eilen päästä eroon vanhasta Ikean tv-tasorohjakkeesta ja korvata se tällä viiskyt-kuuskytlukulaisella lipastolla. Huuto.netistä löytyi, ja halvalla. Ainoa ongelmanpoikanen on vain se, että olkkari alkaa olla kyllästetty - ensinnäkin huonekaluilla, toisinnakin viiskytlukulaisilla sellaisilla. Kohta tulee ähky.

Charlotte

Aikamoista varmaan olla muusikko Serge Gainsbourgin ja näyttelijä Jane Birkinin tytär. Eli olla siis jonkinmoinen julkisuuden henkilö syntymästään asti. Kodin/geenien peruja lienee Charlotte Gainsbourgin puuhailu kumpaisellakin vanhempiensa ammattitaidon saralla: näyttelijänä hän on ollut varsin aktiivinen (12-vuotiaasta asti) ja tuli palkituksikin Cannesissa Antikristuksesta. Musiikin puolella hän julkaisi juuri toisen levynsä. Ensimmäiseen niistä, vuonna 2006 julkaistuun 5:55:n olen tutustunut, uusinta en ole kuullut vielä. 5:55:lla pidin erityisesti erityisesti alla soivasta kappaleesta.

Ja siis Charlotten tyyli, se on täydellinen: huoleton yhdistelmä poikamaisuutta ja boheemiutta. Miten voivat tavalliset farkut näyttääkään noin hyviltä! Kaiken lisäksi hän on kahden lapsen äiti, täyttää kohta 39 ja näyttää tuolta. Ihailen!

Keräilyvimma ja mekkohuume

Maaliskuun Dekossa oli juttu retrokodista ja siinä asuvasta perheestä, jonka yhteinen keräilykohde on Pez-karkkikojeet. Hurjan näköistä hommaa.
Toisaalta siinä on valitettavasti paljon samaa kuin omassa muoti/mekkoharrastuksessani. Tuskin tuo perhe noita karkkiautomaattejaan mihinkään käyttää. Heille itse keräily on se juttu - juttu, josta tulee hyvä olo.
En minäkään mekkosia enää hanki siksi, että tarvitsen niitä vaan koska vaatteet ovat minulle harrastus: uuden kauniin ja tyyliini passelin mekon hipelöimisestä saa mielihyvää siinä vaaterekillä, kaupan kassalla kun se sujahtaa omaan pussiin ja vielä kotosallakin, kun sen nostaa pussukasta kaapin oveen katseltavaksi, ennen kun se löytää paikkansa kaapista. Ja ehkä jää sinne pimentoon ikuisiksi ajoiksi.
Tuo mielihyvä koukuttaa. On pakko saada lisää. Vähän niinkuin on huumeiden tai minkä tahansa muun riippuvuuden kanssa ilmeisesti.
 Tuo "pakkosaadalisää"-koukuttuminen on vissiin aikalailla biologista. Samat alueet aivojen pohjaosissa kontrolloivat mielihyvä-välittäjäaineita ja juuri käyttäytymistä vahvistavaa dopamiini-välittäjäainetta. Eli koukussa ollaan. Ikävässä koukussa, kun tuota kuluttamista ja krääsän keräilyä juuri haluaisi välttää kaikin keinoin.
Ohessa toinen vaatekaapeistani. Vähän Pez-hyllykön tyyliin. Ja uusin lisä sinne, minulle aivan tuntemattoman Samsoe&Samsoe- merkin mekko kaupunkihaahuilun tuloksena Beamhillistä.
Onkohan olemassa mekkovieroituskerhoja?

Töihinpaluun autuus

Minusta oli mahtavaa tulla tänään töihin ja palata normaalin elämänrytmiin.Vietettyäni melkein viisi päivää laatuaikaa itseni kanssa täysin vapaana huomaan, että sen autuutta ei tajuakaan ellei välillä ole jotain muuta. Täydellisen mitääntekemättömyyden merkitys tulee juurikin näköjään siitä, että välillä paiskii täysillä töitä.
Voinen näin ollen myös todeta, että pidän työstäni. Suorastaan rakastan sitä. Se antaa minulle pystyvyyden ja onnistumisen kokemuksia jatkuvasti. Tarvitsen sitä pysyäkseni järjissäni. Sitäkään ei aina tajua, kun arki on väsyneimmillään ja vain unelmoi lomasta.
Tänään arki loksahtaa lopullisesti uomiinsa iltasella, kun poikani (vihdoin!) palajaa hangilta kotiin.Kyllä se lapsiarki on kaikkein parasta, vaikka välillä väsyttääkin niin pirusti.

Lahjalasit ja turkoosi kysymys

Sain viime jouluna lahjaksi hienot vanhat turkoosit lasit. Lahjan antaja selkeästi tiesi viehtymykseni tuohon väriin, etenkin sisustusasioissa. En välttämättä muuten ole niin kauhean innoissani turkoosista, mutta jostain syystä se on minusta ehdoton sisustuksen piristeväri.

Tarjotin etsii paikkaansa

Eilinen hankinta, Donna Wilsonin tarjotin, löysi mahdollisesti paikkansa keittiöstä. Se syrjäytti toisen, Marimekon Fokuksen nyt ainakin kevään ajaksi paikaltaan. Lisäksi se passaa aika hyvin yhteen tuon Fairyn retropurnukan kanssa. Sinisessä Mariskoolissa on myös tulkkina vieraassa maassa toimivia lasialusia. Tärkeimmät baarireplat on käännetty niissä niin Englanniksi, Ruotsiksi, Espanjaksi kuin Hollanniksikin. Ne ovat löytö Liisankadun vanhojen tavaroiden liikkeestä, jonka nimeä en nyt suostu muistamaan. Oikeassa yläkulmassa roikkuu pojan traktorisiivousrätti.

Sera

Törmäsin Sub Popin sivuilla jotain kolmisen vuotta sitten nimeen Sera Cahoone. Kuuntelin biisin jos toisenkin ja ihastuin täysin. Tajusin myös, että sama Sera soittaa Band of Horsesin ensimmäisellä levyllä Everything All The Time rumpuja muutamassa biisissä.
Sekä Cahoonen ensimmäinen omaa nimeään kantava levy, että toinen (josta kuva alla) ovat niin hienoja biisejä täynnä, etten ymmärrä miksei hänestä ole tullut sen tunnetumpaa artistia, sillä minusta hän todellakin ansaitsisi sen. Jos tykkää Ryan Adamsista ja Band of Horsesista, häneen kannattaa ehdottomasti tutustua!

 Tässä suosikkibiisini:

Ikioma lauantai

Poikani lomaillessa edelleen pohjoisen hangilla, sain viettää lomalauantain mieleni mukaan ja tein siis jotakin, mikä poitsun kanssa ei ole oikein mahdollista: kiertelin Helsingin pikkuputiikkeja. My O My on todella suloinen ja persoonallinen liike erottajan liepeillä, ja sieltä kannoinkin kotiin jo aikani sisustuslehtien sivuilta haaveilemani Donna Wilsonin tarjottimen. Sen hahmo tuo mieleeni Katja Tukiaisen herkänvoimakkaat tyttöset, ehkä siksi niin pidän siitä. Vierellä makaa saamani kanta-asiakas"kortti". Aika hauska.
En muuten muistanut, että My O My:ssa myydään Tsumori Chisatoa. Vaatteet olivat tosin ehkä jopa minun makuuni liian herttaisia.

Elokuvaa tyylillä

Kävin eilen katsomassa Tom Fordin esikoisohjauksen A Single Man. Koska Ford on minulle tuttu ennemminkin muodinluojana Guccin ja sittemmin YSL:n leivissä, olin hieman yllättynyt tästä uudesta alanvaltauksesta. Mutta tyylillä Ford elokuvapuolenkin hoitaa näköjään.  

A Single Man on kertomus rakastettunsa kuolemasta toipuvan yliopistonprofessorin yhdestä päivästä vuonna 1962. Millään ei tunnu olevan mitään väliä ja koko elokuvan värimaailmakin kertoo alkupuoliskolla tästä tyhjyydestä. Loppua kohden väritkin alkavat taas näyttäytyä. Päärooleissa ovat ihanat Colin Firth ja Julianne Moore. 

Elokuvan aina yhtä tärkeä pääviesti minusta oli se, että elämän merkitys ja mieli löytyy rakkaista ihmisistä ja siitä, mitä heille itsestään antaa. 

Ja siis viimeisen päälle hiottuja olivat kaikki visuaaliset detaljit, ah.

Matkailun turhuus ja unelma valkoisesta hiekasta

Riku Korhonen kirjoitti muutama päivä sitten Hesarin kolumnissaan: "Me ihmiset emme usko enää tuonpuoleiseen. Me uskomme lentoasemien lähtöportteihin. Ajattelemme, että kun nousemme pilvien yläpuolelle ...voimme laskeutua vieraisiin kaupunkeihin vapautuneina arkisista taakoista."
Luin Korhosen kolumnin muutamaa tuntia sen jälkeen, kun olin napauttanut itselleni lennot Ateenaan ensi kuuksi - lähtemisen teema oli siis hyvinkin ajankohtainen.

En matkustele itse asiassa hirveän usein, monesti vastassa on yksinkertaisesti taloudellisten resurssien puute, nykyisin enemmän ja enemmän huono omatunto päästöihin liittyen. Toki minua kiinnostaa kovasti elämä muualla maapallolla; erot ja yhtäläisyydet elämän arjessa ja kulttuurissa, mutta muutaman päivän lomareissu tuskin auttaa asiaa. Tällaiset kaupunkilomat voisivat siis olla puhtaasti itsekästä itsensä hemmottelua, irtoutumista arkipäivän rutiineista ja työtaakasta. Ja haluaisin uskoa, että tuohon irtautumiseen ei tarvita lentokonetta. Että tärkeimmät matkat tehdään pään sisällä.

Tai oikeastaan tahtoisin, ettei minulla olisi tuota tarvetta irtautua mistään. Että voisin yhtyä Korhosen sanoihin: "Olen jo löytänyt kotini hyvistä ihmisistä ja hyvästä taiteesta. Minua ei tarvitse viihdyttää ainoallakaan uudella kaupungilla. Jos kyllästyn lähimpiini, kyllästyn kaikkeen."

Ohessa kuva Hellaan Voguesta. Olis se kyllä kiva päästä uittamaan varpaitaan tuomoisessa hiekassa. Ihan puhtaan itsekkäistä syistä.

Chanelia ilmassa

Lähdenpä tästä juhlistamaan työkaverini uutta kotia, ylläni Chanelia. Äitini toi pullollisen Mademoisellea tuliaisiksi laivareissulta ja pidän siitä kovasti: se on naisellinen mutta silti riittävän kepeä tuoksu minulle.
Tämä päivä on ollut hämmentävän täyttävä noinniinkuin psyykkisesti; saattelin poikani pohjoiseen muutamaksi päiväksi hangille riehumaan (miten oudolta tyhjä koti tuntuukaan), tapasin ystävän joka näytti kuvaa odottamastaan pikkuriikkisestä vauvasta (välitön palautus omaan odotusaikaan ja sen tuntemuksiin) ja sain kuulla täysin odottamatta tärkeän työkollegan "menettämisestä" toiselle paikkakunnalle. Huh.
Ja ah, hienoa päästä vähän pureksimaan näitä juttuja mukavassa seurassa.